Eräs vanhempi rouva sanoin minulle olleen jo 40 vuotta naimisissa saman ukon kanssa. Pysyvään ja toimivaan avioliittoon hän sanoi vain yhden vinkin: Anna miehen kuvitella että hän määrää ja tekee päätökset vaikka todellisuudessa se olet sinä itse. Niin kuin vanha kansa sanoo:
Mies on perheen pää, mutta nainen sen pään kääntää.
Pohdittiin kaverimiehieni kanssa asiaa. Onko todellakin niin, että mies elää koko elämänsä (tai ainakin parisuhdevuotensa) kuplassa? Sitten eräs jätkä vai ajatukset uudelle tasolle:
Entäs jos nainen kuvittelee vaikuttavansa mieheen (ja ollen näin miehen yläpuolella) vaikka todellisuudessa mies antaa naisen kuvitella olevansa miehen yläpuolella, joka tekee miehestä ovelamman osapuolen?
No niin. Tätä tietysti voisi jatkaa loputtomiin, mutta kun vanhempaa kansaa tarkkailee, niin toimivimmat avioliitot ovat ne joissa nainen johtaa asiat miehen kautta (ilman miehen tajuamista, tietysti). Johtuuko nykyajan avio-ongelmat naisten liiasta feministisyydestä ja pätemisen halusta?
Murskaammeko aviomiestemme pallit?
Ystävämieheni selittävät erilaisia tilanteita minulle. Useimmiten ongelmana on ollut se, että mies ei saa toimia maskuliinisena osapuolena, sankarina. Mies pitää ajatuksesta, että hän pitää huolta naisesta. Joten rakkaat naiset, pitäisikö meidän suoda se joskus heille? (Terveisin ikuinen sinkku, olen kai liian kärkäs joskus gröhm). Tietysti siinäkin tilanteessa pitää toimia niin, että mies luulee pelastavansa naisen vaikka todellisuudessa nainen pelastaa miehen, joka pelastuu kun saa pelastaa naisen.
Meneekö tämä joskus yhtä monimutkaiseksi kuin kemian ja fysiikan kaavat?
Tietysti kaikki on mieskohtaista. Mutta pienillä teoilla saa kumppanin iloiseksi, miksi sitä ei siis voisi silloin tällöin suoda vaikka se ei omaan tapaasi kuulukkaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti