Minun omasta tinderiin somaan

Eron jälkeen on hirveän hyvä mennä jumppaan. Kyllä painot (ja oma keho) nousee kun muistelee huonoja asioita. Huh. Tosin huomenna en varmaan kävele.

Jos nainen on sinkku, hän keksii tekemistä. Hengailee ystävien kanssa, käy jumpassa, virkkaa, neuloo, kirjoittaa kirjan jne. Hän on silloin yksin, mutta ei yksinäinen. 

Jos nainen on huonossa parisuhteessa, hän ei ole yksin vaan helvetin yksinäinen. 

Kun toisen ihmisen läsnäoloon tottuu, siitä tulee jollain tavalla riippuvaiseksi. MUTTA huomaan nyt jo ajattelevani asioita eri tavalla: vaikka olen ollut yksin kämpillä jo monta päivää, en oikeastaan ole tuntenut yksinäisyyttä. Olen jutellut kavereiden kanssa, kirjoittanut tänne, katsonut telkkaria ja rentoutunut. Kun Miehen kanssa meni huonosti ja olin yksin kämpillä, olo oli niin helvetin yksinäinen. 

Olin koko aamun kuin jumalatar, hymyilin ja säteilin ympäri kaupunkia. Sitten näin Miehen kävelevän kadulla, enkä usko että hän huomasi minua. Olisin voinut mennä juttelemaan, mutta annoin olla. Sen jälkeen koin pieniä masennuksen hetkiä, jotka kuitenkin purin tehokkaasti jumpassa. Nyt olo on taas tasapainoinen ja rauhallinen. Mies jopa laittoi viestin tänään. Vastasin tyynesti ja asiallisesti, mutta silti hiiiieman torjuvasti. Minusta meidän ei kannata vielä siirtyä tähän ystävyys-tekstailu-vaiheeseen. Katsellaan.

Muistin yhden jännän asian syksyltä. Kävin yhden miehen kanssa ulkona (kutsutaan häntä vaikka pelipojaksi) ehkä elokuussa (enkä voi uskoa, etten ole kirjoittanut siitä tänne?!?) ja se ei todellakaan mennyt kuin elokuvissa. Olimme siis kaverituttuja entuudestaan ja laiteltiin viestiä puolin ja toisin. Kävimme sitten kävelemässä ja sen jälkeen ei hänestä kuulunut mitään. Olen varmasti todella kiinnostava ihminen. 

Okei, pelipoika kertoi harrastavansa erästä urheilulajia, jota olen muutaman kerran kokeillut. Siispä innoissani vastasin, että olen harrastellut sitä myös. Hahaa yhteisiä asioita, ihanaa! Pelipoika sitten kysyi jotain typerän pelivälineen nimeä, enkä tiennyt edes mistä oli kyse. Sen jälkeen tuli ihan vähän hölmö olo ja mies pyöritteli silmiään. Hmp. 

Kuitenkin, pelipoika käveli kadulla vastaan yli kuukautta myöhemmin ja juttelimme niitä näitä. Muistan lähtiessäni, kuinka minua vähän ärsytti se ettei meille tullut mitään. Kirosin sinkkuuden ja miehet ja deittailun. 3-4 päivää myöhemmin Mies tuli juttelemaan. 

Eli niin paljon kuin vihaan lausetta "se tapahtuu kun sitä vähiten odotat", niin myönnän että jossain harvoissa tilanteissa, se saattaa pitää ihan ikkupikkuisen paikkaansa. Ehkä. Ihan vähän vain. MUTTA SITÄ EI SAA SILTI TOITOTTAA SINKUILLE. Nih. 

Tinderistä vielä, erehdyin antamaan eräälle Sankarille puhelinnumeroni. Hän on nyt laittanut viestiä muutaman päivän ja pyydellyt kahville. Ei siinä mitään, mukavan näköinen mies. Kuitenkin koko tinder kävi ahdistamaan ja pitäisi aloittaa taas tutustumisrumba ja näyttää ihmiseltä...

Kysyin häneltä kuitenkin mitä hän tekee elämällään jne. Vastaus: Oon supersankari.

No niin, en vastannut eikä hänestäkään enää kuulunut. Minä toivon, että se oli vitsi. 

Otsikko muuten viittaa siihen, miten paljon ottaa päähän tämä deittailurumba. Miksi, oi miksi kaikki ei olisi voinut mennä hyvin ja hän olisi minun omani? ARGH. Tosin, minusta tuntuu että suren enemmän sinkkuuteen palaamista kuin itse Miestä. Ups.