A-pu-va

Heissan! Minusta ei ole kuulunutkaan vähään aikaan, koska elämässäni on tapahtunut todella omituisia asioita.

Olen tavannut mukavan miehen.

Jep. Olen yhtä hämmentynyt kuin tekin. 

Olemme nyt tapailleet yli 4 viikkoa ja olen hämmentynyt, onnellinen ja näytän luultavasti peuralta ajovaloissa. Olen jo yli vuoden kirjoitellut tänne, miltä luulen hyvän miehen tapailemisen tuntuvan. Nyt kirjoitann siitä, miltä se oikeasti tuntuu.

(Melkein) kaikki deittailusäätäminen loppuu 

Ei kuitenkaan unohdeta sitä, että naisia tässä ollaan ja sinkkuelämän "totuudet" on syövytetty hyvin syvälle aivoihin. Ihan alussa mietin deittailusääntöjä: kuka tekstaa ensin, kuka pyytää kahville seuraavaksi jne. Hyvin nopeasti kuitenkin rentouduin ja annoin asioiden mennä omalla painollaan eteenpäin. Niinhän se sitten menikin. Eteenpäin. Hih.

Ensisuudelmasta kaikki vain paranee

Joidenkin säätöjen aikana on tuntunut, että ensisuudelma on aika lailla paras hetki teidän kahden yhteselämässä. Jos kaikki kuitenkin toimii, ensisuudelma on vain portti johonkin paljon hienompaan. Opitaan tuntemaan toistemme kehot, jutellaan, tutustutaan ja kerrotaan tarinamme. Toinen janoaa toista, haluaa oppia tuntemaan tämän niin hyvin kuin pystyy, 

Ihmetys ei meinaa loppua

Aina kun näet hänet, tunnet ihmetystä. Siitä, että tuo mies on siinä, tuo mies haluaa olla sinun kanssasi eikä malta pitää sormiaan irti. Hän silittää hiuksia, koskettaa salaa alaselkää tai suutelee ennen eri suuntiin lähtöä. Heräät aamulla ja ensimmäisenä ajattelet: Hän on yhä siinä, nukkuu levollisesti käsi ympärilläsi.

Sitoutumiskammoa ei tunne

Minä. Ikisinkku, sitoutumiskammoinen, bilettämisestä nauttiva kreisibailausnainen. En ole tuntenut kuin muutaman pienen hetken paniikkia. Kuitenkin siinä paniikissa on jotain uutta, se ei johdu sitoutumisesta vaan siitä, entä jos hän lähteekin pois? 

Okei, yhden hetken tunsin sitoutumispaniikkia. 

Mutta pitäähän itselleen olla uskollinen. 

Luottamus

Kun on ollut näin pitkään sinkkuna, on vaikea luottaa toiseen. Sitä haluaisi luottaa ja uskoa, mutta pieni piru takaraivossa vaan jatkaa jupinoitaan. Minä olen vasta muutama päivä sitten astunut sen rajan yli, jolloin aloin luottamaan. 

Olemme kuitenkin miehen kanssa puhuneet asioista paljon. Olen paasannut hänelle, miten olen hyvin tietoinen omasta reviiristäni ja tottunut olemaan yksin. 

Kuitenkin, kaipaan häntä lähelleni ja olen jo alkanut unohtaa kaikki sinkku-uhoamiset. Outoa.

Sinä hehkut

Äitini oli viikonloppuvisiitillä sitä mieltä (tietämättä miehestä), että olen onnellisen ja rauhallisen näköinen. Hyvä ystäväni sanoi minun näyttävän tasapainoisemmalta ja onnelliselta. TÄH, näytänkö yleensä muka tasapainottomalta?!? Ihme tyyppejä. 

Oloni on kuitenkin ollut todella hyvä, jotenkin kevyt. Ehkä oman elämänsä jakaminen toisen kanssa keventää sen taakkoja. 

Kaikkea ei tarvitse jakaa

Meillä menee miehen kanssa ajatusmaailma hyvin yksiin. Kaverit ovat super tärkeitä ja näemme aina silloin, kun pystymme. Alkuhuumaa on, mutta me emme vedä sitä överiksi. Kummankin oma elämä elää myös. 

Elämä on aika kivaa. Ihastuminen on ihanaa. Hih.

Ja kaikki mukana tuleva mukavuus. Kheh.

Tiedän, että osa ajattelee paniikissa tämän olevan blogin surma. Ehhei. Jos tämä säätö muuttuu suuremmaksi, me muutumme mukana. Lupaan, että siitäkin tulee juttua (varmaan enemmän kuin sinkkusäädöistä), koska olen onneton tunari parisuhteeseen liittyvissä asioissa. Voi kuitenkin olla, että ylleni laskeutunut blogisinkun kirous jatkuu ja sählään kaiken ihan blogin kunniaksi. Siitäkin riittää varmasti juttua. 

Katson kuitenkin tämän kortin ja ihanaa, että olette minun kanssani.

Anteeksi tälläinen ällösiirappiteksti (minun siirappiasteikkoni mukaan). Joku ensihuumasekoaminen. Hmmm. ROKKENROLL.