perjantai 10. tammikuuta 2014

Once upon a time

Olipa kerran eräs tyttö. 

Tämä nuori ja kaunis tyttö rakastui poikaan. Poika oli myös nuori ja erittäin komea. Suhde oli myrskyisä alusta lähtien, ensimmäistä kertaa elämässään tytöstä tuntui että hän joutui taistelemaan pojan huomiosta. Jollain tavalla tämä tyttö nautti siitä tunteesta, siitä ettei poika ei ollut itsestäänselvyys. 

He alkoivat seurustella ja kaikki tuntui hyvältä. Riitoja tuli silloin tällöin, mutta aina ne sovittiin. He olivat unelmapari, kaunis tyttö ja komea poika. Kuitenkin jokin oli muuttunut. Ei, mikään ei ollut muuttunut - tyttö vasta nyt heräsi siihen mikä poika oli alusta asti ollut. Mitä hän ei ollut rakkaudeltaan nähnyt.

Tämä ei ollut mitään suurta. Pieniä tekoja joita poika ei tehnyt. Pieniä tekoja joita poika teki. Pieniä asioita jotka hän jätti sanomatta. Oletus, että tyttö on aina siinä. Odottamassa häntä. 

Silti suhde toimi, he rakastivat toisiaan ja yrittivät muuttua. 

Eräänä päivänä poika tuli kotiin humalassa. Tyttö raivostutti häntä ja hän huusi tälle. Sanoja joita ei enää takaisin saa. Myöhemmin poika pyysi anteeksi ja tyttö antoi. Kuitenkin asia jäi painamaan mieltä, ilkeät sanat surisivat korvan juuressa kuin ampiainen -  valmiina pistämään. 

Suhde jatkui vielä jonkin aikaa, kunnes tyttö heräsi. Heräsi siihen, että tämä suhde oli ollut ihan hyvä jo pitkän aikaa. 

Olemme nuoria, pitäisikö "ihan hyvän" riittää? Miksi emme ottaisi ihmistä, joka osoittaa rakkautensa pienillä teoilla joka päivä? Miksi emme ottaisi ihmistä, joka näyttää muille miten paljon hän meitä rakastaa? Miksi emme ottaisi ihmistä, joka muuttaa ihan hyvän suhteen jännittäväksi? Miksi emme ottaisi ihmistä, jonka kanssa "ihan hyvä" - kausi jäisi vain kaudeksi?

Tyttö sanoi nämä sanat pojalle. Poika katsoi tyttöä ja nauroi. Oliko tämä tullut hulluksi? Ei tuolla maailmassa ole ketään muuta, joka rakastaisi häntä yhtä paljon kuin poika. Et saa ketään parempaa. 

Tyttö katsoi poikaa vielä kerran ja hymyili: Olet väärässä. Tiedän yhden ihmisen, joka rakastaa minua enemmän kuin kukaan toinen.

Kuka muka, ärähti poika. 

Minä.



2 kommenttia:

  1. iha hyvä sinänsä mut eiks itteensä aina pidäkki eniten rakastaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin sitä pitäis! joskus se voi silti unohtua :)

      Poista