torstai 3. lokakuuta 2013

I'm fine. Fine. FINE!

Se tunne kun näet entisen ihastuksesi, kiinnostuksesi ja toivomasi elämänkumppanin jonkun toisen muijan luona. 

Siis eihän minulla enää ole mitään tunteita häntä kohtaan. Eip. Noup. Njet.

Mutta mitä se kiehnää jonkun muijan kyljessä, onko se jotenkin mukamas parempi nainen kuin minä?! 
Isommat tissit, parempi pylly, hyvä tyylitaju vai loistava persoonallisuus? 
MIKSI?

Typerät juhlat ja typerät ihmiset. Jään yksin, kuolen yksin ja minut löydetään kissojeni syömänä. Tai koiran. Olen enemmän koiraihmisiä. 

Niinpä niin. Mietin tässä, että aikuistuukohan koskaan? Pystyykö näihin asioihin ottamaan joskus aikuismaisen käyttäytymisen, vai vielä 50 vuotiaina juoksemme puun taakse piiloon? 


Tiedän, tiedän.

Mutta jos joku ihminen koskettaa sinua syvästi, ei voi olettaa että hänet pystyy kohtaamaan kuin tuntemattoman ihmisen. Unohdetaanpa miehet hetkeksi ja tarkastellaan ystävyyden kantilta. 

Sinulla ja hyvällä ystävälläsi menee välit poikki, ette ole enää yhteyksissä jne. Törmäätte kadulla, kumpikin on häpeissään ja jatkatte matkaa kiireesti. Kuulostaako tutulta? Ihmissuhde, oli se sitten pari-, ystävyys- tai sukulaissuhde, jättää meihin aina leimansa. Sitä leimaa ei voi, eikä loppujen lopuksi halua unohtaa. 

Ne ihmiset ovat auttaneet meitä kasvamaan sellaisiksi, joita olemme. 

Olisi niin yksinkertaista. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti